Tummiinpukeutunut mies

Eilen illalla kotipaikkakunnallani oli raiskattu 13-vuotias tyttö metsikössä. Tällaiset asiat saavat aina oloni tukalaksi, ahdistuneeksi. Mistä näitä sairaita ihmisiä kasvaa? Voisin tähän väliin heittää monia kauhisteluita ja ja pitkän pohdiskelun siitä, mikä saa ihmisen satuttamaan toista. Miielessäni pyörii kuitenkin vain kysymyksiä, joihin tuskin koskaan saan vastauksia. Miksi herkässä kehitysvaiheessa olevat nuoret joutuvat näiden kipeiden ihmisten uhreiksi? Mikä saa ihmisen riistämään toisen yksityisyyden ja vapauden vain pienestä nautinnon hetkestä, jos tätä normaali ihminen kykenee nautinnoksi käsittämään. Kysymyksiä pyörii varmasti monen mielessä. Minusta tuntuu, että vaikka saisin vastaukset esittämiini kysymyksiin ja pääsisin sisään raiskaajan kieroituneeseen mieleen, en kykenisi ymmärtään tätä. En kykenisi ymmärtämään, mikä voi aiheuttaa sen, että joku voi aiheuttaa toiselle ihmiselle elinikäiset traumat.

Väistämättä tälläiset tapahtumat saavat mieleni palaamaan muutama vuosi sitten saattuneeseen tapahtumaan, jossa minä olin tälläisen samankaltaisen miehen uhri. Olin tällöin kävelemässä yövuorosta kotiin vähän jälkeen kuusi aamuyöllä. Työmätkani kotiin oli noin neljä kilometriä ja menin sen aina kävellen, koska siihen aikaan eivät bussit tällä paikkakunnalla kulkeneet enkä omistanut ajokorttia. Olen aina pelännyt kävellä yksin pimeällä ja ollut todella tarkkaavainen.

Minulla oli ollut koko matkan tunne, että joku tarkkailee minua. En kuitenkaan nähnyt jalankulkioita enää siihen aikaan missään, joten ajattelin, että mielikuvitukseni temppuilee. Vain pari satunnaista autoa tuli vastaan kävellessäni katulampuilla valuistuilla teillä. Olin juuri päässyt pienelle metsätielle, jonka poikki kuljin aina kotiin. Tien päädystä pystyin jo näkemään oman kotini. Kun näin tutun kerrostalon ajattelin, että nyt aletaan olla turvassa. Olen näin lähellä kotia, joten tuskin enää mitään tapahtuu. Sillä samalla sekunnilla kuulin takanani kovan "tuulen" vilahduksen. Käännyin ja näin tummiin pukeutuneen miehen juoksevan todella lujaa minua kohti. En kiinnittänyt miehen ulkonäköön suurempaa huomiota, koska en tajunnut, ettei hänellä olisi  puhtaat ajatukset ja siirryin pari askelta sivummalle, että hän pääsisi juoksemaan ohitseni. Muistan kuitenkin miehen katseen. Katse oli sekoitus kiihkoa, aggressiivisuutta ja epävarmuutta.

Sen sijaan, että hän olisi juoksut ohitseni hän tarttui minuun takaatapäin. Tunsin, kuinka paksut, nahkalta haisevat kädet kietoutuivat lujaa puristukseen suuni ja kurkkuni ympärille. Yritin huutaa apua, mutta minusta ei lähtenyt ääntä. Hetken yritin päästä otteesta kaikin voimin irti, kunnes tajusin, että minulla ei ole tarpeeksi voimaa päästä irti minua isomman miehen otteesta. Rauhoituin. Muistan miettineeni, että tämä ei voi olla todellista. Yritin kerätä itseni. Aika tuntui ikuisuudelta seistessä vasten vieresta miestä, joka piti minua lujaa kiinni otteesaan.  Hetken siinä oltuamme tunsin hänen rentouttavan otettaan minusta. Tällä samalla sekunnilla puraisin häntä etusormesta, joka oli huuliani vasten. Tunsin kuinka hänen otteensa minusta irtosi ja pääsin juoksemaan karkuun. Mies lähti juoksemaan toiseen suuntaan eikä kääntynyt takaisin. Hädissäni keräsin lumeen tippuneet tavarani. Kaivoin puhelimeni laukusta käsieni täristessä ja soitin silloiselle poikaystävälleni, koska hän pääsisi poliisia nopeammin paikalle, jos mies sattuisi palaamaan.

Kaikista selkeimmin muistan miehen katseen ja nahkahanskat vasten kasvojani. Tapahtuman jälkeen kavahdin pitkään miehiä, ketkä käyttivät nahkahanskoja. Tapahtuma aiheutti suurta turvattomuuden tunnetta ja tämän seurauksena en uskaltanut olla pitkään aikaan yksin edes kotona. Ulkona kulkiessa en uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin, koska pelkäsin tämän miehen kävelevän minua vastaan enkä tunnistaisi häntä. Jokainen tummiin pukeutunut lyhyehkö, mutta roteva mies vaalealla siilitukalla sai minut voimaan pahoin. Kaikista pahinta ehkä onkin, että edelleen tänä päivänä tämä samainen mies kulkee vapaana. Tämä sama mies, joka ilmeisesti kävi niinä samoina aikoina monen muunkin naisen päälle. Lyhyen ajan sisällä tällä paikkakunnalla on sattunut liian monta raiskausta ja päällekäymistä, jossa tuntomerkit ovat vastanneet ilmeisesti samaan henkilöön. Edelleen tämä mies kulkee vapaana ja edelleen satuttaa muita ihmisiä. Tämä laittaa miettimään, että oliko eilisen teon takana sama mies, joka on jo minulle ja monelle muulle tehnyt pahaa. 

Tämä saa olon tuntumaan voimattomalta. Kuinka pienet onkaan resurssit nykyaikana saada raiskaaja kiinni. Valitettavan harva näistä pahantekijöistä jää kiinni. Säästöjen vuoksi poliisien resursseja kavennetaan koko ajan. Nykyäänkin poliiseilla kestää liian kauan tulla paikalle, sillä jo 10 minuutissa kerkee jalain kulkemaan pitkänkin matkan. Omankäden oikeuteenkaan on vaikea turvautua sen laittomuuden vuoksi ja myös siksi, että usein tuntomerkit tälläisissä tapauksissa jäävät vähäisiksi. Siltä järkytykseltä ja shokilta ei tule mieleen katsoa tekijän ulkomuotoa. Päässä pyörii vaan, kuinka päästä tilanteesta pois hengissä.

Minä selvisin tapahtuneesta helpolla ja siitä saan olla kiitollinen. Tuntuu itsekkäältä toisen surun keskellä miettiä omaa kokemusta, josta selvisin hyvin vähällä. Kuitenkin aina tälläisen sattuessa lähellä kotiani muistot palaavat mieleeni uudelleen ja uudelleen.

Uudelleen suuntautuminen

Tänään astuessani kotini oven kynnyksen yli kantaen liian montaa kauppakassia ja poikaa turvaistuimessa kehoni valtasi pitkään poissa ollut tunne. Se pieni ahdistuksen pilkahdus jossain syvällä sisällä. Ahdistusta varjosti pieni tyhjyys, joka katosi nopeasti pojan vaatiessa pois pääsyä istuimestaan.  Jäin kuitenkin meittimään tätä ahdistuneisuutta. Tajusin tuntevani oloni ahdistuneeksi, koska halusin, että elämässäni olisi joku, ketä odottaa kotiin päästyä tai olisi joku, kuka odottaisi minua.

Tunne oli saman kaltainen kuin viime keväänä minun kootessani rikkinäisiä palasia takaisin paikoilleen. Mutta tätä ahdistuksen tunnetta ei kalvannut epätoivo, suru, viha, pettymys tai katkeruus niin kuin aikaisemmin. Täman ahdistuneisuuden myötä minussa heräsi toivon pilkahdus tulevasta. Tunsin herääväni eloon ja tajusin, että minä kykenen jälleen tuntemaan. Minä olen kykenevä antamaan taas jossain vaiheessa toiselle ihmiselle jotain itsestäni. Tämän ahdistuneisuuden tunteen herätessä tajusin tänään, että kaipaan lähelleni ihmistä. Tajusin, että haluan jälleen olla rakastettu. Haluan jälleen kokea alkuhuuman ja ihastumisen tunteen. Tajusin, että olen valmis kohtaamaan uuden suhteen ja vihdoin astumaan sen viimeisen askelaan eroprosessissani eteenpäin. Tämä vaihe on nimeltään uudelleen suuntautuminen.

Olen eroni myötä pyrkinyt käsittelemään kaikki tunteet, joita olen tuntenut. Olen tiedostanut ja käsitellyt näitä tunteita. Olen antanut itselleni luvan tuntea. Kun oli ikävä annoin itseni ikävöidä ja itkeä. Annoin surun tulla ja annoin kyynelteni kastella tyynyni ilta toisensa jälkeen. Melkein puoli vuotta itkin joka ilta. Joskus aamuisin herättyäni ennen sängystä nousua annoin itseni itkeni, jotta pääsin ylös sängystä. Annoin itseni itkeä, koska itkun jälkeen tulee aina helpotus. Tulee tunne, että minä selviän tästä ja seuraava itku on helpompi. Annoin itselleni myös luvan olla vihainen. Ja minähän vihasin sydämeni pohjasta. Lopulta jäljellä oli katkeruus. Katkeruus yhteisen perhe-elämän menettämisestä, jokaisesta valheesta ja loukkauksesta sekä pettymyksestä, jonka olin saanut kokea. Ja nyt olo on helpottunut. Nyt tunnen, että haluan siirtyä eteenpäin. En halua enää elää menneessä, sillä mennyttä emme voi saada takaisin. Menneitä emme voi muuttaa, mutta ehkä korjata voimme. Kaiken tämän jälkeen edessäni on uudelleen suuntautuminen. Uudelleen suuntautuminen omaan elämään. Omaan elämään ilman pahaa oloa menneestä. Täysin en voi sanoa päässeeni menneisyydestä irti ja eroon, mutta meidän jokaisen menneisyys kulkee mukanamme halusimmepa sitä tai emme. Mutta nyt minä olen oppinut hyväksymään aikaisemmat tapahtumat ja siitä voin olla onnellinen.

Tämä hievoinen ahdistuksen tunne sai minut pysähtymään. Ensin masennuin, koska ei en halua vaipua epätoivoon, jos ketään ei tulekaan elämääni. En halua väkisin ketään etsiä. Haluan löytää ihmisen, joka kolahtaa. Haluan löytää ihmisen, joka vie jalat altani ja ottaa minut kiinni putoessani..Haluan vierelleni ihmisen, joka saa mahanpohjani kuplimaan ja kihelmöimään. Haluan, että se joku saa minut nauramaan. Uskallan väittää, että joku päivä saan jälleen kokea sen. Ainakin näin toivon. Ja toivoahan ihmiseltä täytyy löytyä. Ilman toivoa ei ole mitään. Toivo on se, joka saa meidät pyrkimään eteenpäin. Ja minä toivon, sillä olen jälleen valmis yrittämään.

Hermoromahdus

Tässä muutaman päivän ajan on pieni rakas poikani jaksanut koetella kärsivällisyyttäni oikein kunnolla. Tänään oli viimeinen tikki, kun tuntui että nyt en enää jaksa. Poika huusi ja huusi krokotiilin kyyneleet poskilla kastellan koko bodyn yläosan. Sitä katsellessani ensin yrittäen lohduttaa poikaa kaikin mahdollisin keinoin totesin, että nyt riittää. Nyt olen loppu. Suljen oven ja käyn rauhassa vessassa. Se sydäntä riipivä huuto, joka samalla saa raivon partaalle. Halusin vain pois tilanteesta, josta tiesin, etten voi lähteä. Minun on pakko olla siinä poikani vierellä ja jaksaa. Minun on pakko jaksaa, vaikka en jaksaisi, koska kuka muu jaksaisi, jos minä en sitä jaksaisi. Ei kukaan.

Siinä kunnellessani pojan huutoa yritin samalla pukea päälleni, jotta pääsisimme ulos. Ravasin ympäri kämppää etsien vaatteitani ja yrittäen tavoittaa meille läheisen ihmisen, jolle osa tästä vastuusta kuuluisi. Jälleen kerran sain soittaa ja soittaa. Jälleen kerran sain pettyä siihen, että kukaan ei vastaa puhelimen toisessa päässä. Jälleen kerran sain selvitä yksin tilanteesta, jossa tuntuu että räjähdän. Minun on selvittävä. Ja minä selviän, koska kukaan muu ei sitä puolestani tee. Otin muutaman minuutin itselleni. Keräsin ajatuksia, jotten purkaisi sitä kaikkea turhautumista, kiukkua ja ärtymistä poikaani. Eihän se hänen syytään ole, että äiti ei jaksa.

Taas tuli huomattua tukiverkoston tarpeellisuus. Kuinka tärkeää on, että ympärillä on ihmisiä, ketkä auttavat tarvittaessa. On täysin inhimillistä, että joskus eteen tulee tilanne, jolloin oma jaksaminen tulee vastaan. Mitä tehdä tilanteessa, kun oma raja jaksamisen suhteen on saavutettu, mutta ei ole ketään kenen puoleen kääntyä? Ei ole ketään auttamassa ja tukemassa, kun lohduttavaa olkapäätä eniten tarvitsisi. Etenkin tälläisissä tilanteissa toisen ihmisen tuki tuntuisi elintärkeältä. Pari lohduttavaa sanaa voisivat saada tilanteelle aivan uuden suunnan ja vältyttäisiin räjähdyspisteeltä sekä pahalta mieleltä suurimmilta osin. Kuinka tärkeää minulle olisi, että olisi joku kehen tukeutua, kun arki tuntuu vaikealta ja mikään ei onnistu. Tällä hetkellä elämässäni ei ole sellaista tukea, keltä voisin pyytää apua tarpeen vaatiessa, kun kiukuttaa tai itkettää. Oli syy kiukuttelevassa lapsessa, hormooneissa tai rikkinäisessä ja oikuttelevassa televisiossa.

Olen monesti saanut kokea  katkeran yksinäisyyden- ja avuttomuuden tunteen, kun ei ole ketään lähettyvillä. Tämän yksinäisyyden myötä olen saanut huomata, kuinka sinnikkyydellä ja tahdolla pääsee eteenpäin. Kun on tahtoa, on voimaa selviytyä. Tämä voima on auttanut minua ymmärtämään omat vahvuuteni. Kun tiedostaa omat voimavaransa, on helpompaa selviytyä tilanteista ilman tukiverkostoa. Voimavarojeni myötä olen oppinut hahmottamaan oman jaksamisen rajani ja osaan ottaa aikaa itselleni tarpeen niin vaatiessa. Vaikka tällä hetkellä minusta tuntuukin, että minulla ei ole oikeutta olla väsynyt. Tämän vuoksi on vaikeaa saada aikaa itselleen ja omalle jaksamiselleen.  Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta vaatia aikaa itselleni. Minulla ei ole oikeutta tehdä asioita, joista nautin. Minulla ei ole oikeutta näihin ylläoleviin asioihin, koska minun työtäni on olla kotiäiti. Tästä minua jaksaa muistuttaa joka päivä pieni poikani, joka vaatii itsekkäästi omien tarpeidensa tyydyttämistä sen vuoksi, että jonain päiväni hän voisi olla tasapainoinen aikuinen ja kasvattaa omia jälkeläisiä yhteiskuntaamme. Ja minähän täytän lapseni tarpeet. Ruokin, pesen ja hoivaan niin kauan kuin poikani sitä tarvitsee. Teen sen niin kauan, kunnes lapseni on tapeeksi itsenäinen kyetäkseen selviytymään itsekseen. Teen kaiken tämän ja epäitsekkäästi asetan poikani tarpeet omani edelle. Teen tämän, koska olen äiti. Olen äiti, joka rakastaa pientä lastaan ehdoitta aina hermoromahdukseen asti.

Satunnaista seksiä

Oli outoa seistä keskellä vierasta asuntoa vieraan ihmisen halatessa minua takaatapäin. Tunsin kylmät väreet pitkin kehoani, mutta tätä värähtelyä varjosti tyhjyys ja ahdistus.. Kysyin itseltäni, kuka on tuo mies, kenen annan halata itseäni. Mikä on tuo outo hajua tässä vieraassa asunnossa? Ja mitä helvettiä minä teen täällä? Muutaman epävarman ja alakuloisen sanan jälkeen puin päälleni ja poistuin ulko-ovesta. Oven loksahtaessa lujaa kiinni tunsin kirvelyä silmissäni. Kiiruhtaessa alas rappusia viidennestä kerroksesta tunsin silmäkulmani kostuvan. Pysähdyin. Annoin itselleni kaksi sekuntia pyyhkiäkseni kyyneleet pois.Tämän jälkeen vedin henkeä ennen kuin astuin taas kaupungin vilinään.

Olimme tavanneet kyseisen miehen kanssa muutaman kerran aikaisemmin ja harrastaneet seksiä. Kummallekin oli ollut alusta asti selvää, mikä on jutun nimi ja miksi me tapaillemme.  Syy oli seksi. Meidän kummankin tarpeiden tyydyttäminen, pari mukavaa sanaa ja katsellaan!  Olin ollut niin varma itsestäni, et olisin kyennyt tähän leikkiin. Ilmeisesti olin väärässä. Tämän piti olla vain seksiä ilman tunteita, mutta kuinka kävikään. Tunteiden kylmyys sai minut jähmettymään ja voimaan pahoin. Ongelmana oli se, etten tuntenut mitään.

Kyse ei ole siitä, että olisin ihastunut tähän mieheen. Rehellisesti puhuen en tunne minkäänlaista henkistä vetovoimaa tätä ihmistä kohtaan. Minulle riitti vain miehen komea fyysinen olemus, joka saisi minut tuntemaan oloni naiseksi. Saisin taas tuntea, miltä tuntuu, kun alaston iho koskettaa toista. Miltä tuntuu olla miehen vahvojen käsivarsien syleilyssä. Halusin kokea taas kaiken tämän, koska kroppani oli pitkään halunnut tuntea sen. Tämän vuoksi jäinkin miettimään, että miksi reagoin näin vahvasti asiaan, minkä ei olisi pitänyt herättää minussa suurempia tuntemuksia - lukuunottamatta niitä muutamaa koettua orgasmia.

Olin ajatellut olevani jo tarpeeksi vahva kestämään intiimin kanssakäymisen toisen miehen kanssa. Olinko kenties väärässä?  Vai petyinkö itseeni, koska asetin itseni kaiken kokemani jälkeen jälleen asemaan, jossa jo aiemmin olen ollut. Taas kerran annoin ison osan itsestäni ja hyväksyin roolin, jossa minua kohdellaan kylmästi omien tarpeiden tyydyttämisen välineenä. Annoin tämän tapahtua, vaikka olen luvannut itselleni etsiä vierelleni ihmisiä, jotka kykenevät kunnioitukseen ja jotka osaavat arvostaa minua ansaitsemallani tavalla. Olin jo oppinut, että ansaitsen tulla rakastetuksi sellaisena kuin olen ja nyt oppimani jälkeen aloitin saman kierteen uudelleen kuin aikaisemmin. Miksi teen sen?