Blogia aloittaessa pursuin ideoita, joista voisin tänne kirjoittaa. Nyt pää lyö tyhjää ja tuntuu etten saa yhtäkään sanaa kirjoitetuksi.. Aloinkin pohtimaan, miksi en saa kirjoitetuksi mitään järkevää.
Olen aina surun ja murheen keskellä purkanut sisäistä kaaostani ja ahdistustani taiteen keinoilla. Teini-iässä maalasin ja piirtelin paljon kuvia ihmisistä, etenkin surullisista ja rakkauden kaipuisista. Jossain vaiheessa nuoruudessani innoistuin piirtelemään mustavalkoisia abstrakteja teoksia, joissa symbolein ilmaisin itseäni. Satunnaisesti kirjoittelin päiväkirjoja, jotka tosin jäivät yhden sivun mittaisiksi. Rustailin myös runoja ja ajatelmia.
Kaikkea tätä luovaa ilmaisuani on varjostanut paha olo. Tarve saada sisällä oleva kaaos kuriin. Tarve saada ajatukset selkeiksi ja mieli tasapainoon.
Nyt katsoessani taaksepäin olen voinut pahoin jo pitkään.
Miksi?
Miksi minä, jonka asiat ovat aina olleet hyvin. Minä, joka on elämänsä aikana selvinnyt suurimmilta kolhuilta. Vai olenko vain sokea kokemalleni pahuudelle? Haluanko edelleen kulkea ruusunpunaisten lasieni kanssa ja uskoa hyvyyteen. Uskoa, että oikeudenmukaisuus voittaa, kunhan vain muistamme välittää toisistamme.
Kaikki kuvat tässä kirjoituksessa ovat itse tekemiäni. Ethän kopioi. Kiitos.
