Yhdeksän kuukautta sitten sain kokea tämän hetkisen elämäni ihanimman asian - esikoiseni syntymän. Ilo, pelko ja uteliaisuus vuorottelivat mielessäni, kun sain pienokaisen syliini ensimmäisen kerran. Kotiin päästyämme olin äimänä, että mitä nyt tapahtuu. Mitä me nyt tehdään? Kuitenkaan en tiennyt mitään luonnollisempaa kuin se, että ensimmäisenä iltana yhteisessä kodissamme menin nukkumaan pikkuinen kainalossani hänen pitäessä tissiä suussa.
Lapsen saaminen tuntui heti positiivisen testin tehtyäni luonnolliselta ja omalta. Odotus aika oli minulle henkisesti rankkaa aikaa elämäntilanteeni vuoksi, mutta oma vauva antoi toivoa. Tämän toivon myötä jaksoin taistella läpi usvan ja tyhjyyden. Tämän toivon myötä joka päivä tunnelin päässä näkyi enemmän valoa ja enemmän uusia mahdollisuuksia.
Esikoiseni myötä olen tajunnut, että minä olen äiti. Siis oikeasti olen jokaista soluani myöten äitihahmo. Olen aina ollut jo ennen omaa lasta. Ennen tätä hoivasin ja autoin muita niin yksityis- kuin työelämässäni. Tottakai hoivaus on erilaista erilaisissa olosuhteissa, mutta olen aina ollut se, kenen luokse tullaan, kun on tullut pipi ja vähän itkettäis. Minusta tuntuukin, että äitiyden myötä olen löytänyt paikkani ja roolini tässä kohtaa elämässäni. Äitiyden myötä se pieni tyhjä musta-aukko sisimmässäni sai täydennyksen. Se ei tunnu enää tyhjältä.
Äitiyden kautta opin asioita itsestäni. Opin tunteistani, rajoistani ja ennen kaikkea itsestäni ihmisenä - siitä millainen ihminen olen. Olen oppinut, että sisulla ja tahdolla ihminen voi saada aikaan uskomattomia suorituksia ja tekoja näin arjen tasolla, vaikka tuntuisi, ettei jaksa ja seinät kaatuu päälle. Päällimmäisenä tunteena etusijalle on kiivennyt syyllisyydentunto jostakin asiasta, mitä olen saattanut tehdä väärin tai todennäköisesti voisin tehdä väärin lastani kohtaan. Suuri syyllisyys vaivaa siitä, että jollain toiminnallani vahingoitan lapseni kehitystä, jos en tee asioita niinkuin yleisesti suositellaan. Sisimmässäni tiedän, että olen hyvä äiti lapselleni, mutta miksi minun täytyy tuntea syyllisyyttä siitä, että haluan viikossa muutaman tunnin aikaa itselleni tai joka päivä en jaksa olla pirteä. Onko kohtuutonta vaatia itselleen aikaa ja onko väärin tuntea myös negatiivisia tunteita?
Ulkopuolinen paine on kova. Erilaiset keskustelupalstat pursuaa nuoria yksinhuoltajia halveksivia keskusteluita. Kuinka yksin lastaan hoitava ei kykene kasvattamaan lastaan tasapainoiseksi ja kuinka kaikki yksinhuoltajat ovat kouluttamattomia yhteiskunnasta syrjäytyneitä hylkiöitä vailla moraalia. Tietysti yleistän kirjoituksessani näitä seikkoja, mutta näihin ennakkoluuloihin törmää myös tosi elämässä. Jos satut löytämään baarista seuraa ja tulee puhe siitä, mitä teet elääksesi. Sen kauhun ilmeen, mikä siitä seuraa, kun toinen tajuaa asian laidan.. Voi melkein nähdä toisen naamasta, kun hän alkaa miettimään, miten pääsisi äkkiä luikertelemaan tilanteesta pois. Nuori yksinhuoltajahan ei voi missään nimessä haluta mieheltä muuta kuin elättäjää itselleen ja lapselleen. Toinen vaihtoehto on, että mies pitää tätä naista ns. helppona seuralaisena.
Minua on alkanut niin vihastuttaa tämä yksinhuoltajien maahan tallaaminen. Se tuntuu pahalta, vaikka ei pitäisikään. Tiedän, että aina asioihin ei voi vaikuttaa niin kuin haluaisi. Aina asiat eivät ole vain yhden ihmisen päätettävissä. Kysymys kuuluukin, miksi välitän niin paljon siitä, mihin kastiin minut lajitellaan. Tiedostan, että minä olen maailman paras äiti lapselleni, vaikka tämän kasvatuksen tulenkin hoitamaan pääasiassa yksin. Olenkin miettinyt, että olenko täysin sinut oman luokitukseni kanssa. Heijastanko menneisyyden turhautuneisuuden näihin ennakkoluuloihin, jotka määrittävät ulkopuolisille, millainen ihminen olen. Olenko sittenkin vielä niin vihainen ja katkera sille, joka jätti minut yksin kantamaan tämän suuren, ihmeellisen ja uudenlaisen vastuun, että en kykene näkemään tilanteeni positiivista puolta ja vaikutusta lapseeni pidemmällä tähtäimellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti