Samana päivänä vain muutama tunti siitä, kun istuin parvekkeellani miettiessä asioita tuli puhelimeeni viesti. Viestissä luki: "Mitä sinulle kuuluu?". Viesti oli iloinen yllätys, koska sen lähetti kadotettu ystäväni. Pikaisten kuulumisien vaihdon jälkeen sovimme tapaavamme tulevana viikonloppuna ja niinhän me tapasimme.
Nyt uskaltaisin sanoa, että olen saanut elämääni takaisin ihmisen, jonka kanssa voin olla avoin eikä minun tarvitse esittää tai peitellä asioita, joita ei kaikille kehtaa myöntää. Voin rehellisesti olla oma itseni. Vaikka otimme etäisyyttä toisiimme uskon, että jossain vaiheessa ajan kanssa voimme saada kurottua viimeisen vuoden ajatukset ja tapahtumat ja voimme vielä joskus olla ystäviä. Uskon tähän, koska välillämme on vahva henkinen yhteys, jonka vuoksi olemme samalla aaltopituudella. Uskon, että tällä meidän yhteydellä tulee olemaan vaikutusta siihen, että jonain päivänä välillämme on taas kaikki hyvin.
Vaikka muutama päivä sitten itkin yksinäisyyttäni, en osaa enää sanoa olevani yksinäinen. Joskus vaan sitä unohtaa, kuinka paljon ympärillä oikeasti on ihmisiä, joista välittää ja jotka välittävät. Nämä ihmiset ovat ympärillä, vaikka aina ei tulisikaan pidettyä aktiivisesti yhteyttä. He ovat jossain, vaikka menisi kuukausien tauko, ettei tulisi jaettua kuulumisia ja päiviteltyä elämää. Kuitenkin pitkänkin tauon jälkeen keskustelua voi jatkaa siitä, mihin se viimeksi jäi. He ovat ihmisiä, jotka näyttelevät ja tulevat näyttelemään suurta osaa elämässäni, vaikka roolin suuruus vaihteleekin huomattavasti jokaisen oman elämäntilanteen mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti