Hermoromahdus

Tässä muutaman päivän ajan on pieni rakas poikani jaksanut koetella kärsivällisyyttäni oikein kunnolla. Tänään oli viimeinen tikki, kun tuntui että nyt en enää jaksa. Poika huusi ja huusi krokotiilin kyyneleet poskilla kastellan koko bodyn yläosan. Sitä katsellessani ensin yrittäen lohduttaa poikaa kaikin mahdollisin keinoin totesin, että nyt riittää. Nyt olen loppu. Suljen oven ja käyn rauhassa vessassa. Se sydäntä riipivä huuto, joka samalla saa raivon partaalle. Halusin vain pois tilanteesta, josta tiesin, etten voi lähteä. Minun on pakko olla siinä poikani vierellä ja jaksaa. Minun on pakko jaksaa, vaikka en jaksaisi, koska kuka muu jaksaisi, jos minä en sitä jaksaisi. Ei kukaan.

Siinä kunnellessani pojan huutoa yritin samalla pukea päälleni, jotta pääsisimme ulos. Ravasin ympäri kämppää etsien vaatteitani ja yrittäen tavoittaa meille läheisen ihmisen, jolle osa tästä vastuusta kuuluisi. Jälleen kerran sain soittaa ja soittaa. Jälleen kerran sain pettyä siihen, että kukaan ei vastaa puhelimen toisessa päässä. Jälleen kerran sain selvitä yksin tilanteesta, jossa tuntuu että räjähdän. Minun on selvittävä. Ja minä selviän, koska kukaan muu ei sitä puolestani tee. Otin muutaman minuutin itselleni. Keräsin ajatuksia, jotten purkaisi sitä kaikkea turhautumista, kiukkua ja ärtymistä poikaani. Eihän se hänen syytään ole, että äiti ei jaksa.

Taas tuli huomattua tukiverkoston tarpeellisuus. Kuinka tärkeää on, että ympärillä on ihmisiä, ketkä auttavat tarvittaessa. On täysin inhimillistä, että joskus eteen tulee tilanne, jolloin oma jaksaminen tulee vastaan. Mitä tehdä tilanteessa, kun oma raja jaksamisen suhteen on saavutettu, mutta ei ole ketään kenen puoleen kääntyä? Ei ole ketään auttamassa ja tukemassa, kun lohduttavaa olkapäätä eniten tarvitsisi. Etenkin tälläisissä tilanteissa toisen ihmisen tuki tuntuisi elintärkeältä. Pari lohduttavaa sanaa voisivat saada tilanteelle aivan uuden suunnan ja vältyttäisiin räjähdyspisteeltä sekä pahalta mieleltä suurimmilta osin. Kuinka tärkeää minulle olisi, että olisi joku kehen tukeutua, kun arki tuntuu vaikealta ja mikään ei onnistu. Tällä hetkellä elämässäni ei ole sellaista tukea, keltä voisin pyytää apua tarpeen vaatiessa, kun kiukuttaa tai itkettää. Oli syy kiukuttelevassa lapsessa, hormooneissa tai rikkinäisessä ja oikuttelevassa televisiossa.

Olen monesti saanut kokea  katkeran yksinäisyyden- ja avuttomuuden tunteen, kun ei ole ketään lähettyvillä. Tämän yksinäisyyden myötä olen saanut huomata, kuinka sinnikkyydellä ja tahdolla pääsee eteenpäin. Kun on tahtoa, on voimaa selviytyä. Tämä voima on auttanut minua ymmärtämään omat vahvuuteni. Kun tiedostaa omat voimavaransa, on helpompaa selviytyä tilanteista ilman tukiverkostoa. Voimavarojeni myötä olen oppinut hahmottamaan oman jaksamisen rajani ja osaan ottaa aikaa itselleni tarpeen niin vaatiessa. Vaikka tällä hetkellä minusta tuntuukin, että minulla ei ole oikeutta olla väsynyt. Tämän vuoksi on vaikeaa saada aikaa itselleen ja omalle jaksamiselleen.  Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta vaatia aikaa itselleni. Minulla ei ole oikeutta tehdä asioita, joista nautin. Minulla ei ole oikeutta näihin ylläoleviin asioihin, koska minun työtäni on olla kotiäiti. Tästä minua jaksaa muistuttaa joka päivä pieni poikani, joka vaatii itsekkäästi omien tarpeidensa tyydyttämistä sen vuoksi, että jonain päiväni hän voisi olla tasapainoinen aikuinen ja kasvattaa omia jälkeläisiä yhteiskuntaamme. Ja minähän täytän lapseni tarpeet. Ruokin, pesen ja hoivaan niin kauan kuin poikani sitä tarvitsee. Teen sen niin kauan, kunnes lapseni on tapeeksi itsenäinen kyetäkseen selviytymään itsekseen. Teen kaiken tämän ja epäitsekkäästi asetan poikani tarpeet omani edelle. Teen tämän, koska olen äiti. Olen äiti, joka rakastaa pientä lastaan ehdoitta aina hermoromahdukseen asti.