Tänään astuessani kotini oven kynnyksen yli kantaen liian montaa kauppakassia ja poikaa turvaistuimessa kehoni valtasi pitkään poissa ollut tunne. Se pieni ahdistuksen pilkahdus jossain syvällä sisällä. Ahdistusta varjosti pieni tyhjyys, joka katosi nopeasti pojan vaatiessa pois pääsyä istuimestaan. Jäin kuitenkin meittimään tätä ahdistuneisuutta. Tajusin tuntevani oloni ahdistuneeksi, koska halusin, että elämässäni olisi joku, ketä odottaa kotiin päästyä tai olisi joku, kuka odottaisi minua.
Tunne oli saman kaltainen kuin viime keväänä minun kootessani rikkinäisiä palasia takaisin paikoilleen. Mutta tätä ahdistuksen tunnetta ei kalvannut epätoivo, suru, viha, pettymys tai katkeruus niin kuin aikaisemmin. Täman ahdistuneisuuden myötä minussa heräsi toivon pilkahdus tulevasta. Tunsin herääväni eloon ja tajusin, että minä kykenen jälleen tuntemaan. Minä olen kykenevä antamaan taas jossain vaiheessa toiselle ihmiselle jotain itsestäni. Tämän ahdistuneisuuden tunteen herätessä tajusin tänään, että kaipaan lähelleni ihmistä. Tajusin, että haluan jälleen olla rakastettu. Haluan jälleen kokea alkuhuuman ja ihastumisen tunteen. Tajusin, että olen valmis kohtaamaan uuden suhteen ja vihdoin astumaan sen viimeisen askelaan eroprosessissani eteenpäin. Tämä vaihe on nimeltään uudelleen suuntautuminen.
Olen eroni myötä pyrkinyt käsittelemään kaikki tunteet, joita olen tuntenut. Olen tiedostanut ja käsitellyt näitä tunteita. Olen antanut itselleni luvan tuntea. Kun oli ikävä annoin itseni ikävöidä ja itkeä. Annoin surun tulla ja annoin kyynelteni kastella tyynyni ilta toisensa jälkeen. Melkein puoli vuotta itkin joka ilta. Joskus aamuisin herättyäni ennen sängystä nousua annoin itseni itkeni, jotta pääsin ylös sängystä. Annoin itseni itkeä, koska itkun jälkeen tulee aina helpotus. Tulee tunne, että minä selviän tästä ja seuraava itku on helpompi. Annoin itselleni myös luvan olla vihainen. Ja minähän vihasin sydämeni pohjasta. Lopulta jäljellä oli katkeruus. Katkeruus yhteisen perhe-elämän menettämisestä, jokaisesta valheesta ja loukkauksesta sekä pettymyksestä, jonka olin saanut kokea. Ja nyt olo on helpottunut. Nyt tunnen, että haluan siirtyä eteenpäin. En halua enää elää menneessä, sillä mennyttä emme voi saada takaisin. Menneitä emme voi muuttaa, mutta ehkä korjata voimme. Kaiken tämän jälkeen edessäni on uudelleen suuntautuminen. Uudelleen suuntautuminen omaan elämään. Omaan elämään ilman pahaa oloa menneestä. Täysin en voi sanoa päässeeni menneisyydestä irti ja eroon, mutta meidän jokaisen menneisyys kulkee mukanamme halusimmepa sitä tai emme. Mutta nyt minä olen oppinut hyväksymään aikaisemmat tapahtumat ja siitä voin olla onnellinen.
Tämä hievoinen ahdistuksen tunne sai minut pysähtymään. Ensin masennuin, koska ei en halua vaipua epätoivoon, jos ketään ei tulekaan elämääni. En halua väkisin ketään etsiä. Haluan löytää ihmisen, joka kolahtaa. Haluan löytää ihmisen, joka vie jalat altani ja ottaa minut kiinni putoessani..Haluan vierelleni ihmisen, joka saa mahanpohjani kuplimaan ja kihelmöimään. Haluan, että se joku saa minut nauramaan. Uskallan väittää, että joku päivä saan jälleen kokea sen. Ainakin näin toivon. Ja toivoahan ihmiseltä täytyy löytyä. Ilman toivoa ei ole mitään. Toivo on se, joka saa meidät pyrkimään eteenpäin. Ja minä toivon, sillä olen jälleen valmis yrittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti